Lentävä pulpetti,
lasten liikettä ja liikkuvia arjen kuvia

Liikkeen ja kuvan suhdetta tarkasteltiin projektissa lasten kuvien, liikkeellisten tehtävien, liikettä kuvaavien sanaparien ja lasten kokemusten kautta. Tanssinopettaja oli valinnut prosessin aluksi oman opetusmetodinsa kannalta keskeisiä liikettä kuvaavia sanapareja, joita olivat mm. pysähtynyt - liikkuva, kulmikas muoto - pyöreä muoto, vajota - kohota, hajota - eheytyä, liikkua tilassa - liikkua paikallaan, liikkua nopeasti - liikkua hitaasti. Näihin sanapareihin oppilaat saivat valita sopivat kuvat ja keksiä syyn liikkeellisille muutoksille kuvissa. Ratkaisunsa he esittelivät muille ja niistä keskusteltiin. Muutokset toteutettiin tämän jälkeen sekä animaation keinoin että kehollisesti. Esimerkkinä kuvan ja liikkeellisen muutoksen yhdistämisestä mainittakoon mm. animaatio- ja liikeratkaisu, jossa Tarja-presidentti vajoaa ja kohoaa. Muutoksen syyksi nokkelan ratkaisun kehittänyt pari kertoi, että koska presidenttikin on ihminen, on hänen vajoamisensa ja kohoamisensa ilmaiseminen sekä animaatiossa että liikkeellisesti aivan luonnollista.

Jokaisella tunnilla käsiteltiin yhdestä kahteen liike ja kuva –paria kerrallaan. Oppilaat työstivät tunneilla pareittain liike ja kuva –yhdistelmät animaatioiksi tarkkaillen samalla fyysistä liikettä. Kehollinen ilmaisu, sen muoto, suunta, linja, dynamiikkaa ja suhde tilaan johdattelivat kuvattujen kohteiden käsittelyä animaatio-ohjelmassa. Toisaalta liikuntasalin seinään projisoidut animaatiot ja niistä käydyt keskustelut tukivat ja johdattelivat liikkeellistä ilmaisua. Kuvan ja liikkeen yhdistäminen ei aina ollut ongelmatonta. Usein keskustelu vasta avasi ymmärrystä niiden välisestä suhteesta.

Prosessin aikana oppilaat pohtivat liikkumisen ja animaatiotyön synnyttämiä kokemuksia myös kirjoittaen. He kirjoittivat pieniä juttuja siitä, miten animoituja elementtejä ja jaksoja voitaisiin yhdistellä toisiinsa ja koota kokonaisuuksiksi. Liitoskohdat ratkaistiin luovasti monin eri tavoin. Yleisin tapa oli ratkaista ongelma niin, että animaatiossa kuvattu kohde ymmärrettiin sen arkisen käyttötavan mukaan, jolloin se voitiin kytkeä toiseen animaatioon. Tästä esimerkkinä mm. sakset, jotka leikkaavat lähes kaiken eteen sattuvan, joten samassa animaatiossa karttapallon kanssa ne leikkaavat karttapallon kulmikkaiksi kartan paloiksi. Toinen esimerkki on koulun seinäkaiutin, jonka kautta kuuluva kuulutus tai muu älämölö rikkoo koulun wc-pöntönkin.

Prosessin loppua kohden liike ja kuva –parit yhdistyivät suuremmiksi kokonaisuuksiksi, jotka esitettiin projektin päätteeksi kummassakin koulussa koulun oppilaille, opettajille ja vanhemmille. Kokonaisuudet eivät olleet perinteisessä mielessä esittäviä, vaan niiden osalta päädyttiin loppudemonstraation kaltaiseen ratkaisuun. Tärkeämpää kuin esitysteknisten kohtien hiominen oli esitellä muille koulussa, mitä tunneilla oli tehty ja miten oli ymmärretty ja koettu liikkeen ja kuvan välinen suhde. Loppudemonstraatioiden yleisön reaktiot olivat innostuneet. Lasten animaatioita ja heidän persoonallista liikeilmaisuaan yhdistelevää kokonaisuutta pidettiin kouluissa uudenlaisena esittämisen tapana, joka olisi tervetullut jatkossakin. Projektiin osallistuville oppilaille omien luovien ratkaisujen esittely muille koulussa oli jännittävää. Moni koki todellisia onnistumisen hetkiä ylittäessään oman esiintymisjännityksensä. Oman animaation näkeminen osana kokonaisuutta oli useimmille erityisen tärkeää. Sen turvin moni oli valmis ilmaisemaan itseään myös kehollisesti.

Projekti jatkoi elämäänsä Revontulen koulussa, jossa oppilaat tekivät lisää omia animaatiokokeilujaan.