KAUNEUS?

Kauneutta? Ei kiitos, en käytä En käytä termiä kauneus, se on mielestäni liian epämääräinen. Kun muiden sanomana siihen törmään, ärryn, usein turhaan, sillä monasti termin käyttäjä ilmaisee sillä vain pitävänsä jostain, pitävänsä jotain kivana, haluttavana, kunnioitettavana jne. Ärtymykseni johtuu siitä että usein kauneus-termiä käytettäessä väistetään perustelut, tehdään kysymykset näennäisesti tarpeettomiksi, vedotaan johonkin arkkityyppiseen, universaaliin, konsensusta tuottavaan hyvään, jonka ilmiasuna kauneus muka on - ja jonka olemassaoloon kunnon arvorelativistina en usko.

Kauneus on tarkoituksenmukaisuutta. Siksi katsojan silmässä. Kukin pitää kauniina sitä mitä kaipaa. Voi kaivata rauhaa, luxusta, laihuutta, järjestystä, kaaosta, turvaa tai naapurin verta. Esteettiset arvohierarkiat ovat seurausta henkilökohtaiseten himojen hierarkiasta, estetiikka on moraalin seuraus. Ihminen ei usein ole tietoinen henkilökohtaisesta arvohierarkiastaan, silloin intuitiiviset, "esteettiset", mieltymykset voivat paljastaa sen, hänelle itselleen tai muille.

Tämä asenteeni on mielestäni ei-moderni, sillä monien moderniin kuuluvien kauneusteorioiden takana kummittelee peräti Pythagoras, hänen otaksumansa siitä miten maailmankaikkeus on rakentunut jotenkin numerologisesti, ihanteellisten lukusuhteiden varaan, jotka toistuvat kaikkialla, jos tarkasti havainnoimme. Näin kauneus on olevinaan jotain alkuperäistä, myötäsyntyistä, jonka esiin jalostaminen on taiteilijan tehtävä. Tähän muinaismoderniin kauneuskäsitykseen kuuluu myös perusoletus että kauneus on harmoniaa, sopusointua. Minulle kauneus on sopusointua vain sikäli että tarkoituksenmukaisuus on sopusointua suhteessa päämäärään. Kauneus on ensisijaisesti tarkoituksenmukaisuuden symbolista toteutumista, lupauksen asteella, kakku on kaunis ennen kuin se syödään. Maali jalkapallo-ottelussa on kaunis kun se tehdään niin yllättävästi, taitavasti, juohevasti että se ikäänkuin ruumillistaa hetkeksi koko pelin ideaalin, on siis enemmän kuin tilastomerkintä.

Isoäitini pitivät käsin virkattua pitsipeittoa kauneimpana asiana mitä silmille on. Pitsipeitossa ruumiillistuivat heidän arvostamansa jakaipaamansa asiat: materiaalinen vauraus (dekoraatio ylipursonarkkityyppisenä ilmaisuna), ahkeruus ja pitkäjännitteisyys jota peiton tekeminen vaatii, sopuisuus ja "äidillisyys" mitä peiton kuvioiden itsensä ympärille käpertyvä symmetrisyys ilmaisee jne.

Vain näennäisesti toisenlaista on nuorisomuotien kapinallinen "rumuus" sukupolviemansipaation ilmauksena. Sekin vastaa symbolisesti konkreettisiin tarpeisiin. Esimerkiksi väljä hiphopparivaatemuoti kaikkia yksityiskohtiaan myöten on peräisin USA:n mustien slummeista, niiden roolimallikuninkailta, vankilan ja kadun väliä ramppaavilta huume- ja huorakauppiailta. Heidänkin estetiikkansa oli seurausta käytännön tarpeista; ylisuuria paitoja alettiin roikottaa housujen päällä, jotta housunkaulukseen saattoi piilottaa aseen ja jottei huonon ruuan aiheuttama läski näkyisi jne. Molempiin tarkoituksiin huonosti sopinut 70-luvun kireiden vaatteiden pimp-tyyli jäi pois. Mitä tavallisemmaksi asunnottomuus ja katu muutenkin pääasiallisena olinpaikkana tuli sitä enemmän, väljempiä ja peittävämpiä vaatteita alettiin suosia jne.

Vitalistinen kauneus on tavallisinta kauneutta. Elinvoimaisuuden symbolit, ruumiillistumat ja simulaatiot ovat kaikille kauniita. Jollekin niitä ovat leikkokukat, toiselle pornomaailman suuririntaisen tähti Zena Fulsom. Jollekin niitä ovat Carl Larssoninpatriarkaaliset porvari-idyllin paratiisiin asti viedyt kuvaukset, jollekin toiselle Larssonin maailmaa sen valheellisuudesta ivaavat Sue Coen apokalypsimaalaukset ovat ilmaus rehellisen yksilön itsepintaisesta yrityksestäÊ tarkkanäköisyyteen. Jollekin vitalistisimpia rituaaleja ovat karateottelut, jollekin lapsen imetys, jollekin New Yorkin pörssiruuhka-aikaan. Vitalismin käsite kuuluu modernismin repertuaariin, mutta modernismissa vitalismi on poliittisesti korrektia, ei ristiriitoja synnyttävää, ei toisten varpaille astuvaa, ilmiasultaan.

Kauneus kansansuosiona ja sosiaalisena konventiona: Kauniiksi sanotaan naista, jonka oletetaan olevan enemmistön mielestä seksuaalisesti erityisen puoleensavetävä. Suosio ei ole kauneudenseurausta vaan päinvastoin; kauneus on arvomerkki joka ojennetaan suosiosta nauttivalle. Naiskauden(kin) fyysiset(/henkiset?) määreet ovat täysin kulttuurisidonnaisia, mitään geometriseen "harmoniaan" perustuvia kauneuden "luonnollisia" määreitä ei ole. Mitä ihmisten ulkonäköön tulee, kauneus on keskiarvon saavuttamista: varmimmin kauniina pidetyt kasvothansaadaan tietokoneella simuloitua kun lasketaan suuren ihmisjoukon kasvonpiirteiden keskiarvo, kauneus on silloin normipoikkeamien puuttumista. Evoluutio-opillisesti ymmärrettävää. Myös tylsää.

Kauneus on monissa kulttuureissa feminiinen ominaisuus. Minunkinkotiseudullani nainen, pitsiliina, keikistelevä lapsi tai koskematon maisema voi olla kaunis, mies ja automarketti sen sijaan on komia tai mahtava, ei kaunis. Sivuhuomautus: vielä sukupuolisesti värittyneempi termi Etelä-Pohjanmaalla (arvasitte oikein!) on "ihana"; se on sana jonka saa päästää huuliltaan vain naispuolinen. En ole koskaan sanonut sitä.

Ainakin meidän kulttuurissamme kauneus tuntuu usein, ehkä feminiinisten assosiaatioidensa vuoksi, tarkoittavan harmoniaa. Harmonia taas tuntuu tarkoittavan mm. loogisuutta, utopian tekemistä näkyväksi, rauhaa, yhteiskunnallisen/yksilöpsykologisen ykseyden esiin manaamista jne. Taiteessa monelle tätä edustavat J.S. Bachin klaveerimusiikki, Mark Rothkon maalaukset ja Whitney Houston laulamassa kappaletta "I will always love you". Otto Dixin sotagrafiikan, Fassbinderin elokuvien tai gangsterirapin nimittäminen kauniiksi on mahdollista vain älykölle ja edellyttää selittämistä: Dixin kohdalla pitää puhua "sodan julmien kasvojen paljastamisesta ja armottomasta rehellisyydestä" jne. Molempien lajityyppien kohdalla olisi periaatteessa mahdollista käyttää samoja termejä, koska kyse on kuitenkin mielihyväkokemuksen syntymisestä kokijassa. Mielihyvän aiheuttaja vain vaihtelee. Ensimmäisessä teos vasta arvottajan haluun saada rohkaisevaa lohtua, auttaa "myönteisten" unelmien lennossapitämisessä tai tarjoaa eskapistisen pakopaikan. Jälkimmäisessä tapauksessa totuudellisuuden efekti tuottaa arvottajalle mielihyvää: asioiden esittäminen sellaisena kuin ne ovat, poliittisten, filosofistenja psykologisten vaikutussuhteiden näkyville kaivaminen sinällään parantaa oloa. Kauneus pelkkänä sopusointuna on nimenomaan vallankäyttöväline, rumaksi leimatun kaihtamista ei tarvitse perustella - eikä kauniiksi todetun tavoittelemista. Martta Wendelinin kauneuskäsityksen varsinainen sisältö oli sovinististen sukupuoliroolien sementointi ja oikeistokonservatiivisten perhearvojen korostus sekä köyhien työn pyhitys.

Usein kauneus edustaa myös "luonnonmukaisuutta", joka taas tarkoittaa paitsi ihmisen ulkopuolisen luonnon näköisyyttä, myös juohevuutta, eli "orgaanisuutta". Pommikonetta sanotaan helposti "hirvittävän" kauniiksi, jos sen muodot ovat lintumaisen sulavat.

Moraalinormisto on kulttuurin tuotetta, se on seurausta yhteiskunnan valtarakenteista. Se, joka yhteiskunnassa on voitolla, saa oman normistonsa, itselleen eduksi olevan, myytyä muille yhteishyvänä. Jos hallitsevan luokan normi ei käy kaupaksi, voi seurauksena olla esimerkiksi luokkasota. Se on kuitenkin meluisa poikkeus, joka ei mielestäni esimerkiksi kulutuskapitalistisessa yhteiskunnassa ole mahdollinen; täällä moraalinormit ovat aivan yhtä rakkaita niille, jotka niistä kärsivät, kuin niille jotka niistä hyötyvät. Tämä johtuu siitä että niitä ei ole hyväksikäytettyjen aivoihin iskostettu kiväärinperällä vaan viettelyllä - kauneudella. Kauneus ei siis olekaan tarkoituksenmukaista kaikille siihen uskoville, niiden kohdalla, joille heidän kauniina pitämänsä asia on vahingollinen, on kyse tarkoituksenmukaisuuden illuusiosta. Tästä on relevantimpiakin esimerkkejä kuin anoreksia.

Edellisen kohdan vuoksi taiteen ei minusta kannattaisi olla kaunista sanan idealisoivassa merkityksessä, vaan mieluummin, jos koko käsitteen kanssa haluaa pelehtiä, käsitellä kauneutta. Taide, joka pyrkii vain antamaan aistein havaittavan hahmon jo vallitseville kauneusihanteille, on usein sijaistoimintaa, saavuttamattomaksi jäävien ihanteiden kompensaatiota.

"Abstrakti" kauneus.

Abstraktinakin pidetty kauneus on tarkoituksenmukaisuutta. "Puhdas visuaalinen mielihyvä" on kontrasteilla ja havaitsemisen hienojakoisuudella herkuttelua. Abstraktin maalaustaiteen efektit ovat usein banaalin viihteellisiä: värisommitelmat, jotka korostavat värikylläisyyttä vastavärien avulla, värisommitelmat jotka herkuttelevat vaikkapa sinisen "lukemattomilla eri vivahteilla", muotokompositiot, jotka ylväästi pitävät jännitteensä rinta pystyssä kasassa eivätkä pelkurimaisesti valahda vasempaan alanurkkaan, Carl Andren tapaisten kontrollifriikkien toistolla masturbointi jne.