Kaikki merkitys ja mielekkyys on mielestäni peräisin kuolemasta. Immoralismiin asti kiikuttamani arvorelativismihan tarkoittaa (kohdallani) sitä että kun moraalisia faktoja ei ole (murha ei ole väärin vaan kallis hyödyke) kaikki merkitykset juontuvat ruumiin tarpeiden (jotka ovat kuoleman kaihtamisen muotoja) lisäksi vain kuolemasta. Monissa teoksissani toistuvat otsikot "Vain kuolevaisuus antaa meille mahdollisuuden projisoida mielekkyyttä elämämme tarkoituksettomassa maailmassa..." ja "Kuolema työssään on elämä." ja "Kipu, yrityksemme paeta sitä, on elollisen luonnon ainoa motivaattori. Kipu on kuoleman enne ja kuolema on kaikki." Maailmankatsomukseni perustavoitteita on kuoleman kanssa hedelmällisesti sinuiksi tuleminen. Vihollisteni, kuten kulutuskapitalismin, perusongelma taas on nimenomaan tuhoisa ja tylsistyttävä kuoleman kieltäminen. Että silleen.

Kuolemasta väkivaltaan:

Väkivalta ja hoiva, sadismi ja myötäminen kuuluvat molemmat inhimillisten kokemusten ja nautintojen valikoimaan. Väkivalta, NietzscheläisDarwinistinen vallantahto on niistä painavampi, sääntö, johon myötämieli ja altruismi ovat näennäisiä poikkeuksia. Siksi pidän monien filosofioiden sisältämää väkivallattomuuden ideaalia yhtä toivottomana ja vahingollisena kuin yrityksiä tukahduttaa seksuaalisuutta. Pidän erityisen virheellisenä "rakkauden filosofien" latteaa olettamusta, että aggressioiden tukahduttaminen tai ohjailu/sublimointi esm. työksi lisää "myönteisten" kokemusten intensiteettiä, tai edes määrää. Olenpikemminkin päinvastaista mieltä. Kohtaamme todella moraalifilosofiset ongelmat vasta kun myönnämme että keskitysleirin komendantti voi olla hyvä perheenisä.

Väkivalta ja veljeys:

Kuva perheestä joka syö jäätelöä ennen tyttären viulutuntia, katsellen TV:stä nälkäänkuolevaa neekeriä todistaa että lasten hankkiminen on yhtä itsekäs projekti kuin muutkin. Projekti, jonka tarkoituksena on lasta metaforisena hyppykeppinä käyttän loikata yli kuoleman kuilun, subjektin rajojen.

Väkivallattomuus:

Teoriassa olisi mahdollista että ihmiskunta pidättäytyisi fyysisestä väkivallasta niin pitkälle ettei nakkikioskilla koskaan tapeltaisi,marjastamaan mentäisiin kainalossa pölyhuisku jolla metsäpolulta tunnollisesti lakaistaisiin muurahaiset tieltämme turvaan jne. Onhan tämä jotenkuten onnistunut pieniltä munkkiyhteisöiltä vuorten retriitissä. Kysymys kuuluukin, miksi pyrkiä siihen? Ei pelkkä fyysinen turvallisuus vie ketään paratiisiin. Vartiotornityyppinen visio paratiisista paikkana, jossa kaikki hymyilevät kaiken aikaa, pikkulapset syöttävät krokotiilille banaaneja, kukaan ei kuole eikä pahaa sanaa sanota, on elämänkieltävä visio paikasta, joka koettuna olisi helvetti. Ihmisluonteen trimmaaminen niin ettei jäljelle jäisi kuin "hyvä tahto" on kuitenkin mahdoton ja turhauttava projekti. Hyveen puolustajat, olivat he sitten TV-pastoreita tai kettutyttöjä ovat niin aggressiivisia vastustajiaan kohtaan ensisijaisesti sen vuoksi ettei heille muuta legitiimiä aggression kohdetta ole jäljellä - toissijaisesti hyveen puolustamisen tärkeyden vuoksi. Moralistinen fundamentalismi, on minusta paniikkireaktio siihen pysyvään epävarmuuden tilaan, johon jumaluskon ja suurten kertomusten päättymisen jälkeen joutuu. Sitä epävarmuutta, kaiken suhteellistumista ja itseisarvojen häviämistä ei tarvitse säikähtää, vaan kuten Bataille kirjoitti: "We can truly exist only in the state of ambiguity."

Rakenteellinen väkivalta vs. Eksplisiittinen väkivalta:

Väite 1:

rakenteellinen väkivalta (Esm; pitää jalassa lenkkaria, jonka joku toisella puolen maailmaa on ommellut kasaan nälkäkuoleman uhalla. Tai; väittää työttömiä loisiksi ja sen nojalla pakottaa heidät kotineekerin palvelushommiin allae minimipalkan, sen jälkeen kun mielekkäät ja yhteishyvää tuottavat työt on ensiksi monopolisoitu heidän ulottuviltaan.) on tuhoisampaa kuin eksplisiittinen, häirikköväkivalta.

Väite 2:

Rakenteellinen väkivalta on väkivallassa piilevän, sadistisen hurmion käyttämättä jättämistä (vastakohtanaan esm. Eksplisiittisen väkivaltaisten urheilulajien hurmoksellisuus), väkivallan mielekkään potentiaalin tuhlaamista, sen vaihtamista laimeaan ja turruttavaan mukavuuslisään.

Perhekäsityksiä on monia:

Yksilön omista vanhemmista ja omista jälkeläisistä koostuva perhemuodostaa porvarillisessa ja liberalistisessa yhteiskunnassa "joukkueen", joka muka pitää yhtä, Kolmen Muskettisoturin sloganilla (yksi kaikkien ja kaikki yhden...). Näinhän ei käy, geeniperimä on heiveröinen nuora, ihmisellä on helposti enemmän yhteistä naapurin koiran kanssa kuin isoisänsä kanssa. Tämän perheidean varsinainen sisältö on pukea häikäilemätön pyrkyryys ja itse asiassa epäsosiaalisuus velvollisuuden ja yhteisvastuun kaapuun, ja jättää yhteisö, kylä, valtio, luvan perästä ulkopuolelle ja vastuuta vaille yksilön selviytymisestä, huono-osaisten auttamisesta. Kapitalisti kun katsoo koditonta kadunkulmassa niin hän on, paitsi sitä mieltä että heikot sortuu elon tiellä ja jotkut ne vaan ei osaa sanoa pullolle ei, niin sitä mieltä että missä ovat tämän ihmispolon vanhemmat, lapset, "lähimmäiset", joiden heppu pitäisi lepokotiin laahata. Nyt kun se tuossa nurkalla raakkuu niin minäpä rupean "hyväntekijäksi", yli velvollisuuteni, ja järjestän vaikkapa konsertin, jonka tuotto menee osaksi kodittomille.

Maailmanparantajan perhe on koko ihmislajin tai kaikkien "tuntevien" eläinten tai jopa koko "gaian" kokoinen. Maailmanparantaja ottaa asiakseen projisoida itsensä kaikkeen mikä vähänkin liikkuu, häntää heiluttaa tai vihertää. Tämän projektin takana on haikea toive "elää enemmän, tuntea enemmän" suggeroimalla itsensä samaistumaan mahdollisimman moneen toiseen. Mitään todisteita tämän toiveen järkevyydestä ei ole.

Mielekkäämpää minusta on lukea perheeseen kaikki ne elementit ykslön ulkopuolella joita ilman hän ei halua tai voi olla. Näin perhe sisältääkin yhtäkkiä paitsi ihmisiä, myös vaikkapa jääkaappeja, maisemia, CD-levyjä ja sulkapallon. Perheenjäsenet eivät "ole yhtä", mutta tärkeitä hyödykkeitä toisilleen kuitenkin.

"En tarvitse mitään mitä minulla ei jo ole. Kun kerran en ole nälkään kuolemassa, niin elämäni mielekkyys ei riipu siitä mitä teen vaan siitä mitä ajattelen." Nämä lauseet toistuvat monissa teoksissani. Mm. Tämän vakaumuksen vuoksi olen antikonsumeristi. Niin vähän päivittäisestä mielihyvistämme on fyysistä (oraalista, genitaalista, lepoa), olemme siis lähinnä tunteilevia haihattelijoita, halusimme sitä tai emme, koska fyysisen eloonjäämisvietin vaatimukset on jo aikapäiviä sitten täytetty (suurin osa maapallon väestöstä on tietenkin toisessa tilanteessa). Tunne-elämä on kangastuksen lailla puhetta pakeneva asia, koska puhe on järjen ääntä, joka voi vain ulkopuolelta havainnoida ja lajitella tunne-elämää. Ja vaikka järki on keksinyt polttomoottorin, poliorokotteen ja viemärilaitoksen, ja on siksi meille niin rakas ja kunnioitettu, mielihyväkokemukset tapahtuvat aina joko tunne-elämän tai vartalon reviirillä, eivät koskaan järjessä. Tunne elämän tärkein akseli on elämäntunteen. Voimakkain biologinen viettimme, se jonka alalajeja kaikki muut ovat, on eloonjäämisvietti, siksi haluamme paitsi elää niin tuntea mahdollisimman intensiivisesti olevamme elossa. Enemmän tästä aiemmass kohdassa missä pohdin kysymystä Kauneus? Tämä vitalistinen, eloisuudella herkuttelemaan pyrkivä elämäntunne on aivan eri aaltopituus kuin se missä lilluvat niin sanotun tunne-elämän arkikielessä vilahtelevat lajityypit; rakkaus, kateus, syyllisyys, kaipuu jne. Niitä kohtaan olen hyvin epäluuloinen. Rainer Werner Fassbinderia aikoinaan moitittiin sanomalla että hän "...ei ota elokuviensa roolihahmojen tunteita vakavasti, ei usein edes käsittele niitä, kerro niistä..." Fassbinder vastasi tähän sanomalla että "...tunteet ovat vain niitä sosiaalisia konventioita, joihin ihmiset pukeutuvat selviytyäkseen arjesta joutumatta yhteisön silmätikuksi..."