Hämärä kysymys. Mitä hyvittäminen on, miksi sitä ja kenelle? Huonoa kysymyksessä on epäilyttävä viittaus Jeesuksen esittämään rakkauden kaksoiskäskyyn ("Tee muille sitä mitä haluaisit heidän tekevän itsellesi."). Rakkauden kaksoiskäskyn vastenmielisin piirrehän on sen sisältämä oletus ja vaatimus yksilöiden samankaltaisuudesta. Hyvää kysymyksessä on että se implisiittisesti toteaa että jos ei kaikki niin ainakin suuri osa tekemisistäni on muiden yksilöiden etujen vastaista, eli, ei voi elää tallomatta muita. Tekojen hyvittämisen tarpeellisuus voisi tässä yhteydessä, kun en syntiin usko, tarkoittaa kysymystä siitä, mitä hyötyä vastavuoroisuudesta, toisten huomioon ottamisesta, voisi olla. No, kömpelöksi runoilijaksi heittäytyen voisin sanoa että perheitä onsiksi että yksin on kuuro, eikä kuurona voi laulaa, ja jos ei laula, niin ei tunne. Veljeyttä voi tuntea esimerkiksi muutamaan ihmiseen, tunnistaa heissä itsensä ja siten nähdä lisää itseänsä, tuntea olevansa enemmän olemassa. Siedämme ja hoivaamme muita ihmisiä silloin tällöin itseämme varten, käytämme heitä peileinä, projisointipintoina, leikkitovereina jne. koska heistä on meille hyötyä, ei sen takia että jokainen ihminen on muka laulun arvoinen. Siksi "hyvitämme" polkemiamme vain silloin kun siitä on hyötyä. "Vastuuseen", "ihmisyyteen" tms. vetoaminen on hyödytöntä moralismia kun yritämme kitkeä epätoivottuja käyttäytymistapoja itsestämme tai muista. Täydellinen epäsosiaalisuus on mahdollista, mutta se on hyödykkeistä kallein. Se, joka sarjamurhaajaerakoksi heittäytyy luopuu paljosta huvista mitä veljeily voi antaa. Tosin emme voi tietää, puntarissa mitata, kuinka suureen hurmioon sen hinnan maksava valitsemassaan harrastuksessa yltää Sarjamurhaaminenhan voi olla järkevää, nautinnollista - sille joka sarjamurhaa. Ympäristölle, meille, sitten taas enimmäkseen ei. Sano enimmäkseen, koska toisaalta, mitä väristyksiä, simulaatioelämysten vuoristoratoja meillä olisi laittaa tilalle, jos ei tuota harvinaisen väkivaltarikostilastopoikkeaman synnyttämää myyttiä olisi. Minusta belgialainen lapsenraiskaaja ei ole mikään myyttinen antikristus jota pitäisi kastroida ja pitää pimeässä kopissa ja kerran päivässä verille piiskata. Häntä ei vangita siksi että hän olisi "paha", vaan koska hän käyttäytymisensä vuoksi on suuren enemmistön mielestä liian suuri vaara yhteisön lapsille. Yhteisön edusta ollaan kuitenkin vain harvoin niinkään yksimielisiä kuin pedofilian kohdalla. Minusta yhteistä etua esiintyy paikoitellen mutta yhtä usein halumme ja etumme menevät ristiin. Siksi moralisoimaton ja kantansa yhteisesti ymmärrettävin käsittein perusteleva keskustelu on hyödyksi yhteisön säännöistä sovittaessa. Minun Marc Ductroux (vai mikä sen nimi nyt olikaan) saa vankilassa nauttia terapiasta tai, jos se hänelle tuottaa mielihyvää, kirjoittaa ja myös julkaista pedofiilisia sonetteja vaikka Pikkujättiläisen verran. Moraalisia faktoja ei ole. Mikään ei ole väärin ennen kuin päätämme että jokin on, ja senkin jälkeen moni on toista mieltä. Moraaliset arvohierarkiat ovat henkilökohtaisia, yhteisön arvohierarkiat ovat sosiaalisen elämän mahdollistavia kompromisseja niistä. Kuten näkyy, olen arvorelativisti, mutta satunpa silti pitämään arvossa demokraattista päätöksentekoa ydinperheestä globaaliselle tasolle asti. Se, että maailmankatsomukseni pohjautuu vakaumukselle kaiken suhteellisuudesta, jokaisen yksilön myötäsyntyisestä itsekkyydestä ja siitä, ettei itseisarvoja ole, ei tee minusta apaattista, yhteiskunnallisesti välinpitämätöntä ja älyllisemotionaalisesti intohimotonta. Mielestäni päinvastoin: yksilö joka näkee henkilökohtaisen arvohierarkiansa vain yhtenä rajattoman monista mahdollisista pystyy kuuntelemaan muita ennakkoluulottomammin ja - paradoksaalista kyllä - objektiivisemmin, sillä häntä ei kahlitse umpimielinen vakaumus jostain kuvitteellisesta eettisestä absoluutista, jota hän muka on lähempänä kuin toisinajatteleva. Voin olla poliittisesti aktiivinen sekä työssäni että sen ulkopuolella tarvitsematta siihen kuvitelmia itsestäni prinssi rohkeana ratsastamassa pimeyden ytimeen lohikäärmettä pätkimään.

Niinpä "moraalittomuudestani" huolimatta vastustan, verenhimoisesti, mm. konsumerismia, kapitalismia, globaalia luokkayhteiskuntaa, militarismia, nationalismia ja kannatan yhtä innokkaasti ilmaisuvapautta, marxismia, hyvinvointiyhteiskuntaa ja luonnonsuojelua. Oletan että monella on joitakin samoja suosikkeja ja vihollisia. Perustelumme ovat kuitenkin ehkä erilaiset. Lisäksi nämä sanat tarkoittavat meille hieman eri asioita. Kannatan luonnonsuojelua, koska en halua oman lajimme tekevän itsemurhaa (On kuitenkin syytä huomauttaa että olen kiinnostuneempi CD-levykokoelmastani kuin ihmiskunnan kohtalosta, ainakin kulutan edellisen parantamiseen enemmän rahaa.), enkä lastenlasteni vihaavan minua. Syön kuitenkin lihaa, huvikseni. Karjatalouden merkittävin ongelma on että se on tuhlaavainen tapa tuottaa ravintoa maailmassa, jossa suurin osa ihmisistä saa liian vähän ruokaa. Tämä enemmistön nälkäisyys eikuitenkaan johdu niinkään rikkaiden lihansyönnistä kuin tuotetun ravinnon epätasaisesta jaosta: nykyäänkin tuotettu ruoka riittäisi kaikille jos se jaettaisiin kohtuullisesti. En tunne tarvetta projisoida ihmisoikeuksia muihin eläinlajeihin. Olen kiinnostunut lehmien ja kettujen hyvinvoinnista vain sikäli kuin se vaikuttaa pihvilihan mureuteen ja turkispiippani tuuheuteen. En ole niin pettynyt ihmissuhteisiin että haluaisin "ystävystyä" delfiinin kanssa. Ymmärrän että lapsille on emootiotaloudellisesti mielekästä leikkiä roolileikkejä eläinten kanssa mutta miksi aikuisten pitäisi? Minusta on turhan ylimielistä ottaa oman lajinsa elollisuus ja tiedostamiskyky niin tosikkomaisesti että nostaa jalustalle kaikki luontokappaleet missä vähänkin samoja piirteitä ilmenee.

Paitsi että syön joka päivä lihaa niin harrastan myös eksplisiittisen väkivaltaisia urheilulajeja. En usko että tämä yhtään vähentää kykyäni kiintyä muihin ihmisiin ja asioihin. Mikään ei todista että väkivaltaan kontrolloiden ja soveltaen, mutta ei kieltäen, suhtautuva asenteeni latistaisi tunne-elämääni tai tekisi minusta huonon isän tyttärelleni, aivan kuin ei takkaan tuijottelukaan tee kenestäkään pyromaania.