"En tarvitse mitään mitä minulla ei jo ole. Kun kerran en ole nälkään kuolemassa, niin elämäni mielekkyys ei riipu siitä mitä teen vaan siitä mitä ajattelen." Nämä lauseet toistuvat monissa teoksissani. Mm. Tämän vakaumuksen vuoksi olen antikonsumeristi. Niin vähän päivittäisestä mielihyvistämme on fyysistä (oraalista, genitaalista, lepoa), olemme siis lähinnä tunteilevia haihattelijoita, halusimme sitä tai emme, koska fyysisen eloonjäämisvietin vaatimukset on jo aikapäiviä sitten täytetty (suurin osa maapallon väestöstä on tietenkin toisessa tilanteessa). Tunne-elämä on kangastuksen lailla puhetta pakeneva asia, koska puhe on järjen ääntä, joka voi vain ulkopuolelta havainnoida ja lajitella tunne-elämää. Ja vaikka järki on keksinyt polttomoottorin, poliorokotteen ja viemärilaitoksen, ja on siksi meille niin rakas ja kunnioitettu, mielihyväkokemukset tapahtuvat aina joko tunne-elämän tai vartalon reviirillä, eivät koskaan järjessä. Tunne elämän tärkein akseli on elämäntunteen. Voimakkain biologinen viettimme, se jonka alalajeja kaikki muut ovat, on eloonjäämisvietti, siksi haluamme paitsi elää niin tuntea mahdollisimman intensiivisesti olevamme elossa. Enemmän tästä aiemmassa kohdassa missä pohdin kysymystä Kauneus? Tämä vitalistinen, eloisuudella herkuttelemaan pyrkivä elämäntunne on aivan eri aaltopituus kuin se missä lilluvat niin sanotun tunne-elämän arkikielessä vilahtelevat lajityypit; rakkaus, kateus, syyllisyys, kaipuu jne. Niitä kohtaan olen hyvin epäluuloinen. Rainer Werner Fassbinderia aikoinaan moitittiin sanomalla että hän "...ei ota elokuviensa roolihahmojen tunteita vakavasti, ei usein edes käsittele niitä, kerro niistä..." Fassbinder vastasi tähän sanomalla että "...tunteet ovat vain niitä sosiaalisia konventioita, joihin ihmiset pukeutuvat selviytyäkseen arjesta joutumatta yhteisön silmätikuksi..."