Takaisin | Ginipik Pages

Huolimatta ko. viisun vastustamattomasta hiphop/ kantri/ hämyily-yhdistelmästä en rientänyt singlenostoon, epäluuloinen ja nuuka kun olen; ja onhan noita jälemmin surkeiksi osoittautuineita yhden hitin ihmeitä ennenkin nähty. Lopulta Mellow Gold kuitenkin puhui itsensä mukaani Frankfurtilaisesta levykaupasta. Ällistys ja mielihyvä oli melkoinen, kun totesin ko. teoksen sisältävän yhden jos toisenkin tähtihetken, jotka jättivät itse Loser'in varjoonsa.

Vähän tuonnempana sai tuolloinen armastettuni minut ylipuhuttua lähtemään Roomaan kanssaan. Mikäpäs siellä olikaan ollessa, maisemat olivat virkistävän erilaisia ja sitä paitsi kaikki olivat meitä vähintään kymmenen senttiä lyhyempiä. Olimmekin vähän yllättäen melkoisia nähtävyyksiä paikallisten keskuudessa: olihan minulla oikein valkaistut hiukset (!) ja tyttöystäväni muuten pitkät hiukset ajettu lyhkäisiksi ohimoilta (!!!). Meitä tuijotettiin häpeilemättä, eivätkä samassa hotellissa asuneet amerikkalaiset uskaltaneet sanoa meille mitään kun söimme erehdyksessä heidän erillisestä aamiaiskattauksestaan, sovinnaisemman näköisille vieraille kyllä.

Eräänä päivänä vietimme siestaa huoneessamme koikkelehdittuamme ensin aamupäivän sokkeloisilla kaduilla. Ja katso! Itse Beck vieraili jossakin nuorten poppisohjelmassa ja soitti siellä bändeineen livenä oikein muutaman kappaleenkin! Shown päälle herra Hansenin ympärille kokoontui kolme poikkeuksellisen pitkää italialaista blondiinia, jotka kävivät sitten nousussa olevaa nuorta muusikkoa haastattelemaan.

Se olikin asetelma. Nelikko seisoi rivissä rintamasuunta kameraa kohti. Kaikki kolme tv-kaunotarta pulisivat vuolaasti italiaksi ja Beck, joka ei liene aivan tappi hänkään, seisoskeli näiden amatsonien välissä ja toisteli: "Grazie, grazie". Välillä neitosista englanninkielentaitoisin kysyi jotain ja käänsi sitten Beckin vastaukset sanamäärän samalla lisääntyessä noin puolella. Harmillista kumpikaan meistä ei osannut italiaa, olisi ollut opettavaista verrata vastauksia tulkkauksiin.

Beck oli italian tv:ssä. Tästä havainnosta ei mennyt pitkään siihen oivallukseen, että hänen täytyi olla italiassa kiertueella, ainakin vähintään Roomassa keikalla! Mutta mistä saisimme tiedon mahdollisesta keikkapaikasta ja -ajankohdasta?

Jatkoimme kaupungilla kiertelyä. Rooma on täynnä ties mistä asti periytyvää kivenmurikkaa ja puoliksi sortunutta rakennusta, historiaa niin että sitä on suorastaan jätteeksi asti. Kävellessämme osuimme aivan selkeälle joutomaalle rakennettujen alueiden välissä, paikkaan jossa ihmiset juoksuttivat koiriaan ja antoivat ruohon kasvaa. Me sitten kartasta tarkistamaan, että missä oltiin? No, vaatimattoman oloinen plänttihän ei ollutkaan mikään muu kuin itse Circus Maximus, jossa entisaikain mikahäkkiset kaahasivat hevosvoimaisillaan niin että kyljet vaahtosivat!

Kun eksyimme oikein kunnolla joillekin sivukujille, tapahtui uusi ihme: silmiemme materialisoitui Beckin keikkajuliste! Kirjoitimme ajan ja paikan ylös ja riensimme kyselemään neuvoa ruotsalaisilta oppailta; suomalaisia vastaavia kun oli paikalla vain sesongin aikana, ei näin marraskuussa.

Sekalaisen törmailyn tuloksena meillä sitten oli kaksi mainiota paperilappua, liput Beckin keikalle! Etsimämme klubi löytyi vähän syrjemmältä, pienen bussimatkan päästä. Ilman tarkkaa osoitetta ja hiljaisempana hetkenä paikkaa olisi ollut melko mahdotonta löytää, klubin sisäänkäynti kun oli pelkkä pienenpuoleinen ovi. Nyt paikan spottaaminen oli helppoa, oven ympärille kun oli kerääntynyt noin 60-päinen italialaisnuorison edustusto.

Liityimme joukkoon ja ujuttauduimme hissuksiin ovelle. Lipputiskille päästyämme koimme jälleen pienoisen yllätyksen: lainsäädännöllisistä syistä johtuen meidän piti vielä liittyä ko. klubin jäseniksi! Onneksi maksu oli vain nimelliset viisitoista markkaa ja sillä sai jäsenyyden vuodeksi. Harmi siis, että matkamme kesti vain noin viikon, muutenhan meillä olisikin ollut kantapaikka tiedossa.

Klubi oli pieni ja se oli TÄYNNÄ. Omatekoisiin Beck-paitoihin sonnustautuneita ihmisiä vilisi. Ikään kuin sisäänpääsyn kunniaksi minulla alkoi kiertää vatsassa. Ilmeisesti ne iltapäivällä nauttimani vähän epäilyttävät suolapähkinät olivat olleet oikeastikin epäilyksen arvoisia. Kun Beck viimein saapui lavalle, oli oloni parahiksi aivan sietämätön, kiersi, kiersi. Minun pitikin melko pian käydä klubin ei-niin-siistissä vessassa (joka silti voitti Lahden Torven vessan 6-0 hygieenisyydessä) oksentamassa jotta olo olisi edes vähän helpottunut.

Sitten takaisin. "Kusi, kusi", hoin pujottautuessani tiiviisti pakkautuneen väkijoukon halki kohti keskellä seisovaa tyttöäni. Hän valitti, että aina kun poistuin alkoivat lähistöllä seisovat nulkit käpälöidä häntä vaivihkaa, väkijoukon turvin. Katselin tuohtuneena ympärilleni, mutta näin joka puolella vain toinen toistaan viattomampia kerubikasvoja.

Vaan millainen oli sitten itse keikka? Se oli oikein hyvä. Bändi oli kokoonpanoltaan tyypillinen rokkikvartetti herran itsensä soittaessa kitaran lisäksi silloin tällöin Yamahan pikkusyntikkaa. Oma kohokohtani oli minulle tuolloin uusi kappale, jonka olen näin jälkeenpäin tunnistanut Loser-sinkulta löytyväksi Corvette Bummer'iksi. Tavallaan ko. biisi on kuin Loser kakkonen, senkin aseet ovat letkeä luuppikomppi, hölmö höpötys ja ilmiömäisen tarttuva riffi. Puolivälissä keikkaa Beck soitti yksinään melko pitkän akustisen setin, jonka kappaleet olivat minulle tuntemattomia. Erityisenä shownumerona oli human beatboxin värvääminen yleisön joukosta ja räppääminen tämän höökimän rytmin päälle. Tosin ensimmäinen yrittäjä ei oikein suoriutunut tehtävästä, seuraavaksi mikkiin tarttunut mimmi sitten sitäkin paremmin.

Beck oli hyvä esiintyjä, hauska, karismaattinen ja rento. Kappaleetkin rullasivat pakottomasti ja esityksen spontaanisuus oli käsinkosketeltavaa. Aikamoinen ihmetyksen aihe minulle on ollutkin se, kuinka kukaan ei äkännyt tuoda Beckiä Suomeen ennen viimeisimmän levyn läpilyöntiä? Entä nyt, onko Beck juuri väärän kokoluokan tähti, liian suuri kotimaisille klubeille vaan liian pieni megahalleille?Entäs festarit? Tehkää jotain!